Video blogging from the coolest sight in Karachi

Finally I had a reason to do some sightseeing in Karachi after living here for 5 months because my good friend from London came over for a visit. Not the most common place for holidays so he has cheered up many people just by coming to Pakistan. We had a fun-filled day touring the sights and I even got encouraged to try out video blogging. Here's my first and hopefully not the last video blog from today. It's shot at the Jinnah Mausoleum, which comes on top of my list of the best sights in Karachi. Check it out!

Ensimmäinen Eid-ul-Azha / my first Eid-ul-Azha

Ennen Eid-ul-Azhan juhlintaa on Hajj eli pyhiinvaellus Mekkaan, jolloin miljoonat ja taas kerran miljoonat muslimit kerääntyvät pyhään kaupunkiin toteuttamaan yhtä islamin viidestä peruspilarista. Jokaisen muslimin tulee kerran elämässään käydä hajj:illa eli pyhiinvaelluksella Mekkaan. Hajj on määrättynä ajankohtana, mutta Mekassa voi käydä myös tämän ajan ulkopuolella, jolloin kyseessä ei ole hajj vaan tällöin käytetään nimeä umrah. Tämä vaellus huipentuu Eid-ul-Azhaan tai Eid-al-Adhaan, kirjoitusasu vaihtelee riippuen kielestä ja ääntämisestä. Sama kuin ramadan on Pakistanissa ramazan (tai ramzan). Minulla oli töistä vapaata ti-su, kunnon miniloma. Kavereilla oli vapaata ke-pe ja useat joutuivat töihin lauantaina, koska täällä lauantai on useimmiten normaali työpäivä. Tämä Eid on tunnettu eläinten uhrauksesta, jota näki ympäriinsä kaupungilla. Uhraus perustuu vanhasta testamentistakin tuttuun tarinaan, jossa Jumala pyytää Ismaelia (meniköhän nimi oikein?) uhraamaan poikansa testatakseen uskoa, mutta vaihtaakin lopussa pojan tilalle lampaan.

Vietimme ensimmäisen eid-päivän eli keskiviikon paikallisessa perheessä. Aamu alkoi makealla maitopohjaisella ruoalla (shee korma tai jotain), jota kuulemma syödään ainoastaan Eidin aikaan. Tämä oli oikein maukasta. Ennen aamupalaa kävimme katsomassa vuohen uhrauksen lähellä asuvan tutun luona. Uhraus aloitetaan aamuvarhaisella ja osa tilaa teurastajan kotiinsa ja osa menee moskeijaan tai puistoon teurastamaan uhrieläimensä. Yleisimmät uhrieläimet ovat vuohi, lehmä, lammas ja harvinaisempia on kameli. Uhrieläimiä näki pari viikkoa ennen eidiä kaduilla, jossa niitä oli myynnissä. Eläinten hinnat olivat kalliita tänä vuonna, koska eläimiä ei ollut tulvien takia yhtä paljon markkinoilla ja joka vuosi hinnat kuulemma nousevat. Eidin onnellisin ihminen on varmaankin teurastaja, joka tienaa järkyttäviä summia kulkiessaan talosta taloon ja teurastaessaan uhrieläimiä. Parhaimmat teurastajat varataan ajoissa ja kaduille ilmestyy myös opportunisti-teurastajia, jotka eivät tiedä mitä tekevät mutta tahtovat tienata. Vuohen uhraus ei aluksi järkyttänyt, mutta jälkikäteen alkoi heikottaa. Muslimien tapaan eläin täytyy tappaa leikkaamalla kaula ja henkitorvi poikki ja tämä näky voi järkyttää. Itse eläimen nylkeminen ja leikkaaminen lihoiksi ei ole yhtään niin hirveää katseltavaa kuin eläimen tappaminen. Onneksemme näkemämme vuohen uhrauksen toimitti pätevä teurastaja eikä eläimen tarvinnut kärsiä puoskarin käsissä.

Loppupäivän hengailimme ystävämme luona, juttelimme, laitoimme mehndiä eli hennaa käsiin (eid-perinteitä) ja kävimme ajelulla Saddar:in alueella, joka on enemmän downtown-aluetta meidän hienostoalueeseen verrattuna. Porukkamme oli verenhimoista ja tahtoi nähdä verta kaduilla, koska meitä oli varoiteltu tästä etukäteen. Ajelimme ympäriinsä emmekä kyllä nähneet verta kaduilla, mutta isoja kasoja sisäelimiä, jotka haisivat järkyttävän pahalle meidän pysähtyessä ottamaan valokuvia. Verta on kuulemma aamulla enemmän, koska silloin on optimaalinen aika uhrata eläimensä. Lehmän nyljettyjä kalloja näkyi myös. Ainakin yhteen maistamaani paikalliseen ruokaan tulee aivoja, joten eikun kaikki maistamaan nihari’a. Eidin aikaan on paljon grillijuhlia ja minutkin kutsuttiin muutamaan eri BBQ-juhlaan, joissa oli oikein kivaa. Täällä BBQ-juhla ei välttämättä tarkoita että seistään pihalla grillaamassa vaan että joku on jo grillannut lihan valmiiksi ja vieraat tulevat valmiiseen pöytään. Eläimen uhraus on tavallisinta kahtena ensimmäisenä eid-päivänä, jolloin myös kuljetaan korit kädessä viemässä ja tuomassa lihaa sukulaisille. Näitä kori-ihmisiä näki liikenteessä paljon. Osa uhrilihasta (yleensä kolmasosa) annetaan köyhille. Näin joidenkin talojen porteilla näitä köyhiä kadunihmisiä jonottamassa lihaa, mutta maasta löytyy myös hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka hoitavat jakelun.
-------------------------------------------------------------------------------------
In English for my international readers:

Just before Eid-ul-Azha is Hajj which means pilgrimage to Mecca, when millions and yet millions of muslims gather to the holy site to fulfil one of the five pillars of Islam. Every muslim is supposed to do Hajj to Mecca once in their lives. Hajj is during a certain time of the year but one can visit Mecca any other time too, however then the name is not Hajj but umrah. This pilgrimage culminates to Eid-ul-Azha or Eid-al-Adha, depending on the language and pronunciation. The same case happens with ramadan which in Pakistan is called ramazan (or ramzan). I had holidays from work from Tuesday until Sunday, a proper mini break. My friends mainly had Eid holiday Wed-Fri and many of them had to work on Saturday as it is commonly a regular working day here. This Eid is known for the sacrifice of animals, which takes place all around the city. Sacrifice is based on the story even appearing in the Old Testament, where God asks Ismael (hmmm, do I remember the name correctly) to sacrifice his only son to test his faith, but in the end God replaces the son with a sheep.

We spent the first day of Eid (Wednesday) in a local family. Our morning began with sweet milky food (shee korma or smth), which is typically traditional Eid food, which was delicious. Before breakfast we went to see one goat being sacrificed in a friend’s house nearby. The sacrifice is started early in the morning and some order the butcher to their homes whereas some go to a mosque or a nearby park to sacrifice their animals. The most common animals are goats, sheep and cows and the rarest cases involve camels. One could see animals on the streets few weeks before Eid where they had been brought to be sold. The prices were high this year because there were less animals in the market due to the floods and apparently every year the prices rise. The luckiest people during Eid must be the butchers who earn crazy amounts of money going from house to house to kill animals. The best butchers are booked in advance and one can see on the street corners wanna-be butchers, who don’t know what they are doing but want their share of the money. At first I felt ok watching a goat being sacrifices but afterwards I felt weak. The muslim way of killing an animal is to cut the throat and neck and this scene can be shocking. Watching the animal being skinned and chopped into pieces was no way as shocking as watching an animal being killed. Luckily the sacrifice we watched was done by a professional butcher and the animal didn’t have to suffer in the hands of a wanna-be butcher.

The rest of the day we were hanging out at our friend’s house, chatting, putting on mehndi (henna) on our hands and even going for a ride in Saddar, which is more downtown area compared to our fancy neighbourhood. Our crew was blood thirsty as we wanted to see blood on the streets which we had received warnings of in advance. We drove around and didn’t manage to see blood on the streets but big piles of intestines that smelled disgusting when we stopped to take pictures. Supposedly there’s more blood in the morning because that is the preferred time to sacrifice the animals. We also saw skinned cow skulls. At least one local delicatesse includes brain so now everybody should try Nihari. During Eid there are many BBQ parties and even I was invited to a few and had fun there. Here BBQ party doesn’t necessarily mean people standing outside by the BBQ but somebody has already grilled the meat and the guests come to a ready serving. Sacrificing animals is common during the first two days of Eid, when people drive around with baskets in hand to bring and take meat to and from relatives. These basket people were a common sight in traffic. Part of the meat (normally one third) is given to the poor. I saw poor people queueing meat on some house gates but there are also charity organisations which take care of the distribution.

Life under the sun of Karachi

Life has become stable. I have lived in Pakistan for almost four months and ahead are still six months of culture shocks and home sickness but also positive things, such as learning new at work and on my free time, hanging out with wonderful people and of course warmth and good food. I have acquired the basic knowledge of Pakistani culture and now it’s time to deepen that local knowledge.

Karachi is in my grip and has been for a while now. I know how to move about in the city of nearly 20 million people. I know at least four different routes to work and sometimes even guide the rickshaw driver. Despite the metropolitan nature of Karachi, it is not very difficult to roam around and recognise places. Learning urdu can be slow sometimes. Especially when my teacher and flatmate is away for a month consiquently due to work and eid holidays. At work I sometimes ask my students to teach me urdu. I often tell them to choose the important words and this is what they teach me: democracy, politics, and all the names for maternal and paternal aunts and uncles and their spouses etc because they all are called differently. I mainly need urdu with the rickshaw drivers and when in contact with the non-educated lot so I have learnt the basic vocabulary somehow. Numbers I know well and I have learnt to bargain although my Sri Lankan flatmates are on a completely different level when it comes to bargaining.

During workdays the alarm goes off at 7am and as a night person I find it hard to get out of bed so early. Luckily the sun rises early so it gives me energy to wake up. I commute to work either by rickshaw or taxi, depending on which one passes me first on the street. Normally my working day is from 8am to 2pm and on Fridays, due to Friday prayers, we finish at 1pm. Teaching can be tough so usually I have a nap and eat something small after reaching home. I spend my spare time doing various things. I have found a singing partner and while training for our Halloween gig, all my evenings were spent singing. Currently the singing is in the background as dance practice has become more important. One of the functions in a Pakistani wedding is mehndi, which is when mehndi (henna) is put on bride and groom’s hand (wiped away right away these modern days) and their closest friends perform to the couple. These mehndi dances we have been practising for weeks now because in this wedding there is a small competition between the friends about who performs better. The main idea, however, is to have fun and not take the competition too seriously.

Every now and then we cook together with my flatmates and whenever we feel lazy we order in, and very seldom we go out and eat. At the moment my flatmates consist of 3 Finns, 2 Sri Lankans, one Canadian and one Russian, who is soon leaving back home. We also have 2 Pakistanis living with us and one of them teaches me urdu and local cooking. Besides these, I have loads of friendly and amazing Pakistani friends, whom without my life here would be boring.

Now that the winter is finally approaching the temperature has started to sink and people get sick easily. I managed to have my share of the misery and suffered from frontal sinusitis for a week, which was my first time of this horrible disease. The headache and sick leave lasted for a week and that was probably the most boring week of my life, especially when the internet wasn’t working at home. Yesterday was the first day when the day’s highest temperature didn’t rise over 30 degrees celcius. How I could instantly notice that I have got used to the local weather when I was freezing in the morning and of course I managed to catch a cold to top it all. It’s not like I wouldn’t be used to the cold in Finland and have to collect all the possible illnesses. Now I am finally writing this blog as the internet is still not working at home and I have to kill time. Internet has been down for a couple of weeks now and we have been going to the nearby cafe to update our facebook statuses and check email. Prioritisation is important haha.

Elämää Karachin auringon alla

Elämä on asettautunut urilleen. Olen asunut Pakistanissa melkein neljä kuukautta ja edessä on vielä kuusi kuukautta kulttuurishokkeja ja koti-ikävää mutta myös positiivisia asioita, kuten seikkailuja, uuden oppimista töissä ja vapaa-ajalla, ihanien ihmisten kanssa oleilua sekä tietenkin lämpöä ja hyvää ruokaa. Perustiedot pakistanilaisesta kulttuurista on jo hankittu ja nyt on aika syventää paikallistuntemusta.

Karachi alkaa olemaan hanskassa ja osaan kulkea kaupungissa. Tiedän vähintään neljä eri reittiä kotoa töihin ja välillä jopa neuvon riksakuskia. Kaupungin metropoliasemasta huolimatta täällä ei ole erityisen vaikea kulkea tai tunnistaa paikkoja. Urdun oppiminen on välillä hidasta. Varsinkin kun opettajani eli kämppis on työ-ja lomareissulla kuukauden putkeen. Töissä välillä pyydän oppilaitani opettamaan minulle urdua. Yleensa pyydän heitä opettamaan tärkeitä sanoja ja he valitsevat seuraavanlaisesti: demokratia, politiikka ja monenmoiset sukulaisuussanat, joita riittää koska isän ja äidin puolen tädeille, sedille ja heidän puolisoilleen jne. on kaikille omat nimensä. Urdua tarvitsen lähinnä riksakuskien ja ei-koulutetun väestön kanssa keskustellessani ja perussanasto on jotenkuten hallussa. Numerot osaan melko hyvin ja olen oppinut tinkimään mielestäni hyvin, vaikka sri lankalaiset kämppikseni ovat kyllä aivan omalla tasolla tinkimisen suhteen.

Työpäivinä herätyskello soi klo 7 aamulla ja aamu-unisena ihmisenä välillä on vaikea nousta sängystä. Aurinko onneksi nousee aikaisin, joten siitä saa energiaa herätä. Töihin menen joko riksalla tai taksilla, riippuen kumpi ajaa kadulla ohi ensin. Töissä olen normaalisti 8-14, perjantaisin 8-13 eli mukavat työajat. Opettaminen on raskasta ja yleensä tullessani töistä kotiin otan pikku nokoset ja syön jotain pientä. Vapaa-aika kuluu ajoittain eri puuhissa. Olen löytänyt laulukaverin, joten treenatessamme halloween-keikkaa varten kaikki illat kuluivat laulaessa. Nyt laulaminen on jäänyt hetkeksi taka-alalle tanssiharjoitusten noustessa tärkeämmäksi. Pakistanilaisten häiden yksi funktio on mehndi, jolloin sulhaselle ja morsiamelle laitetaan mehndia käteen (nykyään pyyhitään heti pois) ja heidän lähimmät ystävät esiintyvät hääparille. Näitä kyseisiä mehndi-tansseja olemme harjoitelleet monta viikkoa, koska näissä häissä sulhasen ja morsiamen kavereiden välillä on kilpailua kummat esiintyvät paremmin. Päätarkoitus on kuitenkin pitää hauskaa eikä kilpailla verenmaku suussa.

Välillä teemme yhdessä ruokaa muiden kämppisten kanssa ja välillä laiskuuden yllättäessä tilaamme kotiin ja harvoin käymme nykyään ulkona syömässä. Tällä hetkellä kaverini koostuvat pakistanilaisten lisäksi 3 suomalaisesta, 2 srilankalaisesta, kanadalaisesta sekä venäläisestä, joka lähtee pian kotiin. Kämpillä asuu myös 2 pakistanilaista, joista toinen opettaa minulle välillä urdua ja paikallista ruoanlaittoa.

Nyt talven lähestyessä lämpötilat ovat alkaneet pudota ja ihmiset sairastuvat helposti. Sain oman osani kärsimyksestä ja kärsin poski-ja nenäontelotulehduksesta viikon, joka oli elämäni ensimmäinen kerta sitäkin tautia. Päänsärkyä ja sairaslomaa kesti viikon ja tämä oli kyllä elämäni tylsin viikko, kun nettikään ei toiminut kotona. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun päivän korkein lämpötila ei noussut yli 30 asteen. Kyllä sen huomasi, että paikalliseen ilmastoon on totuttu, kun heti paleli aamulla ulkona ja tietenkin kiitokseksi tästä sain flunssan kaupan päälle. Ei sitä olekaan Suomessa tottunut kylmään vaan heti on napattava kaikki taudit. Nyt sitten aikani kuluksi kirjoitan tätä blogia pitkästä aikaa. Internet ei ole toiminut kotona pariin viikkoon, joten käymme läheisessä nettikahvilassa päivittämässä facebook-statusta ja tarkistamassa sähköpostit. Asiat täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen haha.

Perjantairukous / Friday prayers

Salam alaikum rakkaat lukijat,

perjantaisin koulu loppuu aikaisemmin, koska perjantai on erityisen tärkeä rukouspäivä. Vietin viime perjantain koululla vanhempainillan takia ja ensimmäistä kertaa tunsin perjantain olevan erikoinen päivä. Rukouskutsut läheisistä moskeijoista kuuluivat hyvin koululle kaiuttimien kautta. Tulipa jostain moskeijasta koko rukouskin, ainakin kestosta päätellen. Kotona kutsun kyllä kuulee, mutta se kestää vähemmän aikaa eikä ole yhtä luja. Johtuukohan ehkä siitä, että asun kaupungin paremmalla puolella, joka on ostosparatiisi ja täynnä kuuluisia kauppoja. Kaikki paikat menevät kiinni vähintään noin tunniksi, joten ostosten teko ja yleinen maleksiminen kaduilla loppuu kyllä hetkeksi.

Koulussa on rukousmattoja niitä tarvitseville ja miehet rukoilevat yleensä kellarin tietokoneluokassa yhden aikaan ja naiset menevät eri luokkaan. Jos koululla on jokin erikoistapahtuma, kuten vanhempainilta, pari luokkahuonetta muutetaan rukoushuoneiksi miehille ja naisille ja niihin tuodaan pitkät rukousmatot, ettei ihmisten tarvitse tuoda omia mattoja mukanaan. Mielestäni on hienoa, että ihmisille tarjotaan mahdollisuus noudattaa uskontoaan ja uskoaan. Varsinkin kun se tehdään kunnioittavasti ja ketään loukkaamatta tai syrjimättä. Kuka voisi loukkaantua siitä, että henkilö käy rukoilemassa ja hakemassa sisäistä rauhaa arkipäivän kaaoksen keskelle?

Koulun henkilökunnassa on muitakin kristittyjä, mutta periaatteessa he eivät eroa käytökseltään tai ulkonäöltään mitenkään paikallisista. Ulkoapäin ei siis voi mitenkään päätellä, kuka on muslimi ja kuka kristitty. Paitsi tietysti, jos henkilöllä on päällään jotain uskonnollista kuten naisella huivi, miehellä rukouslätsä päässä tai esimerkiksi risti kaulassa. Karachissa on kirkkoja, mutta en ole vielä käynyt yhdessäkään. Pari koulun kristittyä ja itse asiassa muslimiakin on kysynyt minulta käynkö kirkossa. Toisaalta eri ihmiset kysyvät usein olenko kristitty, joten tätä kysymystä ei koeta yhtä tungettelevaksi kuin ehkä kirkossa käyntiä. Vastaukseni vaihtelee kohteesta riippuen, mutta standardivastaukseni kuuluu että olen luterilainen eikä minun kirkkoani löydy Karachista.

Kuullessani jonkin päivän monesta rukouskutsusta julkisella paikalla, pitäen sisällään koulun ja luokkahuoneen, peitän aina pääni huivilla, kuten paikalliseen tapaan kuuluu. Tahdon kunnioittaa paikallista uskontoa ja kulttuuria. Tämä pieni tekoni ei vahingoita ketään, mutta luo yhteisymmärrystä kulttuurien, uskontojen ja ihmisten välille.

Message from a Flood Relief Camp

I am so excited right now that I cannot sleep. Something spectacular happened today which inspired me to take action and do something concrete to help the flood victims. I have talked about the massive scale of the catastrophe that keeps on continuing because the flood waters are shifting and thus causing danger into new areas. More and more people are affected by this calamity every day so the number of people who need help is growing reaching 20 million to date. Although the world has been slow in waking up to help fellow citizens of the human race, Pakistanis are doing their fair share in helping their nation to get back on its feet.

Today I had the pleasure to meet and interact with active and motivated Pakistanis of the local Rotary Club. They had put up a Flood Relief Camp for 3 days (Fri-Sun) by a main road and were collecting donations in the form of money and clothes from morning till night. The spirit and atmosphere in the camp was positive, exciting and you could almost touch the determination of these fine young change agents. Many of them worked hard by the road under the scorching sun while fasting the whole day. I received so much energy from them that I ventured out to the streets and nearby shopping malls with my team of four to collect donations. I was given a Rotary t-shirt and a cap and off we went.

The response from people was mainly positive and encouraging although the standard reply seemed to be "I've already donated so much". Nevertheless, we managed to collect a rather swift sum of money in less than 2 hours which makes me proud of my team and the whole Rotarian team, who selflessly donate their time and effort in reaching out the people in need. The feeling afterward was divine and the best feeling one could ever imagine. To have this amazing feeling feels like one of the meanings of life. To be able to make a change and actually do something to help others.

The people of Pakistan have to come together to overcome this natural disaster and join forces, no matter whether they are Sindhi or Punjabi or from somewhere else... this time it is about Pakistan as a nation and we need everybody in this battle for survival. This is Pakistan's chance to show the world its true colours and unite. The world will follow.

A small note, the cutest thing we witnessed was a small street vendor boy, aged maybe 10 and his line of business is selling elastic band, donating from his very limited earnings to us. Respect.

Stay tuned for more news from Kirsistan.

-------------------------------------------------------------------------------------
Check out the pictures from the Flood Relief Camp.

Everyone was so focused and motivated to do their share and the atmosphere was amazing.

I got a cap and a t-shirt and off to the streets we went to collect donations.

Team Finland doing its share and getting a rush of satisfaction from helping out

My Rotarian street team :)

It's all about team work and these amazing people are making a change

Karachi city

Tässä on otoksia katukuvasta Karachi-cityssä. Toivottavasti kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Here are some pictures taken in the past few weeks in Karachi. I hope they will tell you more than a thousand words.


Yleiskuvaa - General view

Jättimainoksia - Billboard adverts

Autottoman helpoin tapa liikkua paikasta toiseen on riksalla tai taksilla - the easiest way to commute is with a rickshaw or taxi if you don't own a car

Tämä moskeija sijaitsee lähellä työpaikkaani - this mosque is situated near my workplace

Teen Talvar (kolme miekkaa), jotka symboloivat yhtenäisyyttä, uskoa ja kuria - Teen Talvar (three swords) which stand for unity, faith and discipline

Zamzama, kotikatuni - Zamzama, my home street

Kuka ei kuulu joukkoon sunnuntai-basaarilla - Spot the foreigner in Sunday Bazaar

Kaunis auringonlasku ikkunastani - an amazing sunset from my window

liikenneympyrä työmatkaltani - roundabout on my way to work

Kirsistan kuittaa... stay tuned for more news from Kirsistan.

Salam Alaikum Pakistanista

Ensimmäistä bloggaustani onkin saanut odottaa pitkään ja pahoitteluni siitä. Minulla on niin paljon kerrottavaa pelkästään ensimmäisistä päivistä, ettei taida aika ja tila täällä blogissa riittää. Kaikkea sattuu ja tapahtuu, vaikka olen ollut täällä vasta pari viikkoa. Saavuin kuumaan ja kosteaan Karachiin su 1.8. ja hikeä on pukannut siitä päivästä asti. Pari paikallista AIESEC-järjestön jäsentä nouti minut kentältä ja heitteli päälleni ruusun terälehtiä. Alusta lähtien pakistanilaisten ystävällisyys on ollut uskomatonta.

Ensimmäisen viikon vietin pakistanilaisessa perheessä, jotta maahan sopeutuminen saisi mahdollisimman hyvän alun. Ja hyvä alku se on ollutkin. Viihdyin perheessä loistavasti ja he pitivät minusta hyvää huolta. Vatsani alkoi temppuilla heti toisena päivänä (yllätys yllätys) ja lääkkeistä pitkään kieltäydyttyäni perheen äiti antoi minulle parin päivän oireilun jälkeen jotain paikallista ihmelääkettä eikä sen jälkeen ole tarvinnut potea vatsaongelmia. Paikalliseen perheeseeni kuuluu äiti, ystäväni Nusrah ja hänen isoveljensä perheineen (vaimo ja söpö 1-vuotias poika), pikkusisko Mimi ja pikkuveli Saad. Talo oli täynnä elämää ja omasta huoneesta huolimatta uusi perheeni ravasi huoneessani milloin milläkin asialla. Oli kiva huomata, ettei heillä ollut ennakkoluuloja minusta ja he olivat kiinnostuneita oppimaan lisää minusta ja jakamaan elämänsä kanssani.

Sain myös tärkeitä oppimiskokemuksia sisälle paikalliskulttuuriin, pukeutumiskoodiin ja islamiin. Perjantain rukouksen jälkeen 8-vuotias Saad kertoi minulle lukeneensa jo koko Koraanin. Hän tietenkin liioitteli, mutta todistaakseen pointtinsa hän siteerasi minulle yhden kokonaisen pätkän pyhää tekstiä ja teki äitinsä onnelliseksi. Pukeutumiskoodi ei sinällään tullut minulle yllätyksenä, koska opin jo Intiassa asuessani pukeutumaan shalwar kameez-pukuihin ja peittämään ne kaikkein tärkeimmät alueet eli rinnat ja pepun. Vaikka en minä Suomessakaan kulje paljastavissa vaatteissa, niin täällä roikotan paikalliseen tyyliin yleensä vielä huivia eli dupattaa rinnuksilla. Minulla ei ole shalwar kameezeja vielä tarpeeksi, joten olen töissä pukeutunut länsimaisiin vaatteisiin ja vain kotimatkalla heittänyt dupattan suojaksi katseilta. Koulussa kaikki naisopettajat pukeutuvat shalwar kameeziin ja miehet suurimmaksi osaksi kauluspaitaan ja farkkuihin/ suoriin housuihin. Kaupungilla kulkiessani käytän yleensä pukua tai pitkää paitaa nimeltään kurta.

Niin, olen täällä töissä yksityisessä koulussa englannin opettajana ja työt alkoivat ma 2.8. eli heti toisena päivänä saapumisesta maahan. Koulu on todella hyvä, koulurakennus moderni, opetusohjelma kattava, rehtori ja kollegat todella mukavia. Ensimmäinen viikko koulussa oli lomiltapaluu opettajille, jolloin meitä opastettiin koulun muuttuneisiin tapoihin ja aloitimme opetussuunnittelun. Tällä viikolla oppilaiden piti palata kesälomilta kouluun ma 9.8., mutta toisin kävi. Sunnuntaina satoi vettä niin rankasti, että tiet puuroutuivat (nyt on monsuunikausi) ja maanantaina töihin menivät pelkästään opettajat oppilaiden jäädessä kotiin. Tähän täytyy kuulemma tottua ja yllättävien tilanteiden johdosta ylimääräisiä vapaita ja muutoksia tulee koko ajan. Itse asiassa heti ensimmäisenä työpäivänä eli ma 2.8. paikallinen poliitikko ammuttiin täällä Karachissa, mistä seurasi levottomuuksia kaupungilla määrätyissä kaupunginosissa ja tiistaina koko Karachi oli kuin aavekaupunki kaikkien ihmisten pysytellessä kotona. Poliitikon hautajaisia vietettiin seuraavana päivänä eli tiistaina. Itse hautajaisia pystyi seuraamaan myös televisiosta, mistä tulee muutenkin hyvin erilaista ohjelmaa, mutta tästä lisää jossain toisessa bloggauksessa. Tuomitsen poliitikon ampumisen monestakin syystä. Ensinnäkin, tappaminen ei ole ikinä ratkaisu mihinkään ongelmaan. Toiseksi, poliitikko ammuttiin hänen lähtiessään moskeijasta, ja tämä on minulle merkki raukkamaisuudesta. Pakistanilaiset ovat todella ystävällisiä, joten en voi ymmärtää miten tämä maa on ajautunut tilanteeseen missä ongelmia ratkaistaan tappamalla.

Ramadan alkoi täällä torstaina 12.8. ja tämä on todella iso juttu muslimeille. Pakistan on islamilainen maa ja suurin osa todellakin paastoaa koko ramadanin ajan. Tänä vuonna ramadan on erityinen monesta syystä. Olette varmaan lukeneet suomalaisesta mediasta, että Pakistanissa on viime viikkoina sattunut ja tapahtunut kaikkea ikävää. Maan voimakkaimmat tulvat ja siitä seuranneet maanvyöryt ovat tappaneet n. 1500 ihmistä ja vieneet omaisuuden ja elinkeinon sekä mahdollisuuden normaaliin elämään n. 14 miljoonalta ihmiseltä. Tämä katastrofi on niin laajamittainen, ettei Pakistanin hallitus pysty auttamaan kaikkia avuntarvitsijoita, joten meidän tavallisten pulliaisten on ryhdyttävä tuumasta toimeen ja autettava hädästä kärsiviä. Olen paastonnut tämän päivän tulvan uhrien muistoksi ja herättääkseni tunteita ystävissäni, jotta hekin heräisivät auttamaan miljoonia tuntemattomia pakistanilaisia. Loppujen lopuksi olemme kaikki ihmisiä, kuulumme samaan ihmiskuntaan eikä uskonnolla tai kansallisuudella ole mitään väliä. Mietin koko ajan mitä jos samanlainen katastrofi osuisi Suomen kohdalle, saisiko Suomi tarvitsemansa avun vai seuraisiko muu maailma vierestä kun kansakunta taistelee olemassaolostaan luonnonvoimien edessä? Tapahtuneen laajuus on helpompi käsittää, kun sen laittaa numeroiksi jotka ovat meille tuttuja. 14 miljoonaa ihmistä on melkein kolme kertaa Suomen väkiluvun verran. Koulussakin laitettiin keräys pystyyn ja jokaisen oppilaan odotetaan osallistuvan keräykseen järjestämällä tempauksia ja tapahtumia.

Islamabadin lento-onnettomuus parin viikon takaa on myös ollut surullinen tapahtuma, josta olemme keskustelleet koulussa. Pakistanissa on 160 miljoonaa asukasta ja lentoturmassa kuoli 150 ihmistä. Minä en henkilökohtaisesti tunne ketään turmassa kuollutta, mutta koulun oppilaiden vanhempia ja sisaruksia on kuollut onnettomuudessa, joten suru on näkynyt ja kuulunut myös työpaikalla. Tämä kaikki tekee näistä koettelemuksista paljon henkilökohtaisempia ja toivottavasti myös lukijani kaukana koti-Suomessa ja muualla ymmärtävät meidän elävän globaalissa maailmassa, jossa ei voi enää ummista silmiään ja elää auttamatta toisiaan. Rauhaa.

Tänään 14.8. on Pakistanin itsenäisyyspäivä. Vuonna 1947 Pakistan itsenäistyi Britannian siirtomaavallan alta ja muslimienemmistöinen valtio Intian muslimiväestölle perustettiin. Otimme varaslähdön itsenäisyyspäivän viettoon koulussa perjantaina ja aamunavauksessa oppilaat esittivät esityksiään, lauloivat ja pitivät puheita. Tänään kaupungilla ei ole ollut mitään juhlallisuuksia, koska on ramadan ja ihmiset haluavat kunnioittaa tulvan uhreja.

Ihan pian tämän päivän paasto loppuu ja iftar eli taatelit ja maito odottaa. Ensimmäinen paastopäiväni ikinä loppuu hyviin tunnelmiin ja tässä jo harkitsen jos huomenna jatkaisi samoilla linjoilla.

Kirsistan kuittaa.

-------------------------------------------------------------------------------------


Salam Alaikum from Pakistan

You have been waiting for my first proper blogging for a long time, apologies about that. International audience has waited even longer for my translation so again, my apologies for the delay.
I have so much to tell only about the first days that neither time nor space here in the blog would suffice. Many things have happened and I have only been here for two weeks. I arrived to the hot and humid Karachi on Sunday 1st August and I have been sweating non-stop ever since. Three members of local AIESEC committee picked me up from the airport and threw rose petals on me. Ever since the beginning the friendliness of Pakistani people has been amazing.

I spent my first week here in a Pakistani family so that my adjusting would get the best possible start. And what a start it has been. I enjoyed my time in the family and they took really good care of me. I started having stomach problems on the second day (what a surprise haha) and after refusing to take medicine for a couple of days my new mother gave me some local magical medicine and I haven’t had to suffer since. My local family consists of mother, my friend Nusrah, her big brother with his family (wife and a cute one-year-old boy), little sister Mimi and little brother Saad. The house was full of life and despite having my own room my new family kept me busy. It was nice to notice that they had no prejudice of or misconception about me and that they were interested in learning more about me and to share their lives with me.

I also received important learning insights to the local culture, dress code and islam. After Friday’s prayer Saad, 8 years old, told me he had read the Holy Quran fully. He was exaggerating of course but to prove his point he recited one piece of the holy text and made his mother happy. The dress code as such wasn’t a big surprise to me because while living in India I learnt to wear shalwar kameez -suits and to cover the most important areas, namely chest and bum. Although I don’t show much skin in Finland either but here I add a dupatta to my outfit in the local way and let it hang in front of my chest. I do not have enough shalwar kameez –suits yet so at work I have been wearing Western clothes and on my way home I have added a dupatta to protect me from the curious looks. At school all the female teachers dress up in shalwar kameez and men mostly in formal shirts and jeans / trousers. When in the city outside of work, I normally wear shalwar kameez or a long shirt called kurta.

Right, I work here in a private school as an English teacher and my work started on Mon 2th Aug which means on the second day since arrival. The school is very good, the school building modern, syllabus very extensive, the principle and colleagues nice. The first week at school was ”back to school for teachers” and we were guided into changed school practices and started lesson planning. On the second week the students were to return to school on Mon 9th Aug, but that turned out not to be the case. On Sunday it rained so heavily that the roads were a mess (it’s the monsoon season) and on Monday only the teachers went to school while the students stayed back home. One has to adjust to this situation and due to surprising events we will have additional days off and changes in the timetables every now and then. Actually right on my very first work day on Mon 2nd Aug a local politician was shot here in Karachi followed by unrest in the city in certain suburbs and on Tuesday the whole of Karachi was like a ghost city while people stayed back home. The politician’s funeral was on the next day so on Tuesday. One could watch the funeral on TV which shows an interesting range of programmes anyways, but I’ll talk more about that in another blogging. I condemn the shooting for a variety of reasons. Firstly, killing is never a solution to any problem. Secondly, the politician was shot when leaving a mosque and this to me is a sign of cowardness. Pakistanis are very friendly people so I cannot understand how this country has wounded up in a situation where problems are solved by killing.

Ramadan started on Thu 12th Aug here (the starting date varies according to sightings of the new moon around the world) and this is a huge thing for muslims. Pakistan is an islamic country and the vast majority do fast during ramadan. This year ramadan is special for many reasons. You must have read in the media that a lot of horrendous things have happened in Pakistan lately.The country’s worst floods for 80 years followed by landslides have killed over 1500 people and taken the belongings and destroyed the livelihoods of and the possibility to normal life from over 14 million people. This catasprophe is so multitude in scale that the government of Pakistan simply cannot help all the people in need, so therefore us, the common people, have to start doing our share and help people in times of trouble. Please do your share and donate to the flood victims via a reliable organisation, which there are plenty (UNICEF etc).

14th Aug is Pakistan’s Independence Day. In 1947 Pakistan became independent from British Empire and a country for India’s muslims was founded. We celebrated the Independence Day at school one day early and the students were performing, singing and holding speeches in the morning assembly. During Sat, the real I-Day, there were practically no festivities taking place in the city because it was ramadan and people also wanted to honour the victims of the floods.

I was fasting during Sat 14th and the first day of fasting ever in my life went well. I had my first iftar, which breaks the fast of the day, and enjoyed eating dates in good company. Some of my friends were fasting as well so I enjoy the support I received from others. Because of the success of my first fast ever I decided to do it on Sunday too, which I did. My main reason to fast was out of curiousity and to support the victims of the floods in spirit.

Stay tuned for more news from Kirsistan.

lähtövalmisteluja ja jäähyväisiä

Ensimmäinen kirjoitukseni upouuteen blogiini tulee ristiriitaisissa ja haikeissa tunnelmissa. Olen viime päivinä kiihtyvällä tahdilla järjestellyt muuttoani Pakistaniin ja samalla hyvästellyt ystäviäni ja sukulaisiani eri puolilla maata. Juuri äsken pidin läksiäiset part II vanhempieni luona ja ilokseni suurin osa ystävistäni saapui paikalle. On se vain ihanaa huomata ystävyyden kantavan kaikista hurjista päähänpistoistani ja ulkomaan komennuksistani huolimatta. Tahdon tässä julkisesti kertoa kaikille, miten ihania ystävia minulla on. Olette kaikki rakkaita ja toivon näkeväni teidät vuoden päästä terveinä ja onnellisina. Viikko sitten vietin ensimmäisiä läksiäisiä Jyväskylässä ja on se vain kiva huomata millaisen joukon huippuystäviä sitä olen opiskelujen aikana onnistunut keräämään ympärilleni. Ja miten monialaisen, poikkitieteellisen ja kansainvälisen. Rakkaat terveiset myös Jykylän porukalle. Pitäkäähän kaupunkia pystyssä mun ollessa poissa. Isoimman kyynelen aiheutti kuitenkin äitini hyvästely sunnuntaina. En ehdi nähdä häntä enää ennen lentoani ja kyllä se raskaalta tuntuu, ettei omaa äitiään näe vuoteen... siis VUOTEEN. Käsittämätöntä.

Seuraavat kaksi päivää ovat viimeiset Suomen kamaralla vuoteen ja ne kuluvat samoissa merkeissä kuin edelliset pari viikkoa eli pakaten ja lähtöä valmistellen. Omaisuuteni palasi vanhempien nurkkiin (heidän ilokseen hehe) ja talo on kuin pommin jäljiltä. Samalla on kyllä tullut tehtyä suursiivousta ja kaikki vanha tarpeeton on mennyt joko kierrätykseen tai roskikseen. Mutta vuosien varrella tavaraa on myös kertynyt, joten ei se saaliini mitenkään pieneksi ole vuosien varrella jäänyt. Yritän toteuttaa immateriaalista elämää ja vastustan turhaa kulutusjuhlaa, mutta pelkkiä kirjoja ja koulujuttuja kertyy laatikkokaupalla. Seli seli. Maailmalla seikkailu vain on helpompaa ilman valtavaa kiinteää omaisuutta kotimaassa. :D

Koko Pakistanin prosessi on ollut harvinaisen nopea. Heinäkuun alussa minua haastateltiin ja rehtori hyväksyi hakemukseni, joten sain paikan. Tämän jälkeen aloin vauhdilla selvittää viisumiasioita ja järjestellä muuttoa eli tiedossa oli neulatyynynä oloa, rahareikiä ja kämpän tyhjennys Jyväskylässä. Vielä edessä on muuton viimeistely, tavaroiden pakkaaminen matkalle ja suomikaman osto tuliaisiksi, noin muutaman mainitakseni. Perjantaina jätän suomitomut taakseni ja sunnuntaina minun pitäisi olla perillä Karachissa. Inshallah. Ja vielä on hyvästeltävä ihmisiä ja halittava viimeiset halit. Vuosi toivottavasti kuluu nopeasti ja itsepähän olen valintani tehnyt. Talveksi pois niin kuin muuttolintu.

Ensi kesänä nähdään, rakkaat ystävät ja sukulaiset. Koittaakaahan kestää ja voikaa hyvin.

-Kirsi