Salam alaikum rakkaat lukijat,
perjantaisin koulu loppuu aikaisemmin, koska perjantai on erityisen tärkeä rukouspäivä. Vietin viime perjantain koululla vanhempainillan takia ja ensimmäistä kertaa tunsin perjantain olevan erikoinen päivä. Rukouskutsut läheisistä moskeijoista kuuluivat hyvin koululle kaiuttimien kautta. Tulipa jostain moskeijasta koko rukouskin, ainakin kestosta päätellen. Kotona kutsun kyllä kuulee, mutta se kestää vähemmän aikaa eikä ole yhtä luja. Johtuukohan ehkä siitä, että asun kaupungin paremmalla puolella, joka on ostosparatiisi ja täynnä kuuluisia kauppoja. Kaikki paikat menevät kiinni vähintään noin tunniksi, joten ostosten teko ja yleinen maleksiminen kaduilla loppuu kyllä hetkeksi.
Koulussa on rukousmattoja niitä tarvitseville ja miehet rukoilevat yleensä kellarin tietokoneluokassa yhden aikaan ja naiset menevät eri luokkaan. Jos koululla on jokin erikoistapahtuma, kuten vanhempainilta, pari luokkahuonetta muutetaan rukoushuoneiksi miehille ja naisille ja niihin tuodaan pitkät rukousmatot, ettei ihmisten tarvitse tuoda omia mattoja mukanaan. Mielestäni on hienoa, että ihmisille tarjotaan mahdollisuus noudattaa uskontoaan ja uskoaan. Varsinkin kun se tehdään kunnioittavasti ja ketään loukkaamatta tai syrjimättä. Kuka voisi loukkaantua siitä, että henkilö käy rukoilemassa ja hakemassa sisäistä rauhaa arkipäivän kaaoksen keskelle?
Koulun henkilökunnassa on muitakin kristittyjä, mutta periaatteessa he eivät eroa käytökseltään tai ulkonäöltään mitenkään paikallisista. Ulkoapäin ei siis voi mitenkään päätellä, kuka on muslimi ja kuka kristitty. Paitsi tietysti, jos henkilöllä on päällään jotain uskonnollista kuten naisella huivi, miehellä rukouslätsä päässä tai esimerkiksi risti kaulassa. Karachissa on kirkkoja, mutta en ole vielä käynyt yhdessäkään. Pari koulun kristittyä ja itse asiassa muslimiakin on kysynyt minulta käynkö kirkossa. Toisaalta eri ihmiset kysyvät usein olenko kristitty, joten tätä kysymystä ei koeta yhtä tungettelevaksi kuin ehkä kirkossa käyntiä. Vastaukseni vaihtelee kohteesta riippuen, mutta standardivastaukseni kuuluu että olen luterilainen eikä minun kirkkoani löydy Karachista.
Kuullessani jonkin päivän monesta rukouskutsusta julkisella paikalla, pitäen sisällään koulun ja luokkahuoneen, peitän aina pääni huivilla, kuten paikalliseen tapaan kuuluu. Tahdon kunnioittaa paikallista uskontoa ja kulttuuria. Tämä pieni tekoni ei vahingoita ketään, mutta luo yhteisymmärrystä kulttuurien, uskontojen ja ihmisten välille.
